26. heinäkuuta 2017

Mä ja mun uskoni

_MG_7896-2 Useiden vuosien ajan mun uskoni oli isompi ongelma tutuille kuin mulle tai mun läheisille. Mä en oo ikinä jakanut uskoani kenellekään tai saatika tuputtanut sitä. Mä en halua, että mulle sanotaan mun uskovan väärin, koska mä en ajattele muiden tekevän niin myöskään. Usko on useimmille arka aihe, joten ajattelin puhua siitä kerrankin ääneen.

Mä tuun perheestä, jossa lapset on kasvatettu melko vapaasti. Mun vanhemmat anto jokaisen lapsen tehdä omat päätökset elämässä, mutta ovat olleet tukena ja antaneet neuvoja, kun on pyydetty. Ne ei oo tuputtanut eikä kieltäneet, vaikka tietäisivät tulevaisuuden seuraukset. Mun vanhemmat on antanut oppia kantapään kautta.

Mua ei ole kasvatettu ikinä mihinkään uskontoon. Pienenä olin kaverilla yötä, kun hän kysyi, millainen mun iltarukous on. Valehtelin, että meillä on kotona monia, joten luetaan mielummin hänelle opetettu. Todellisuus oli, että meillä ei ollut iltarukousta. Meillä ei oo kotona näkynyt mitään uskontoa muuten kuin meidät on kastettu evankelis-luterilaiseen kirkkoon sekä me ollaan juhlittu niin joulua kuin pääsiäistä. Mä en tiedä mun vanhempien uskoa, enkä tunne sen edes kuuluvan mulle. Mun elämä kuitenkin perustuu uskoon Jumalasta ja se on okei mun vanhemmille ja perheelle.

Yläaste- ja lukioikäisenä kävin melko paljon sunnuntaisin kirkossa. Oon seurakuntanuori ja vielä asuessani vanhemmilla, kävin joka perjantai nuortenillassa. Kun muutin uudelle paikkakunnalle poikaystävän perässä, jäi nuortenillat ja sunnuntain jumalanpalvelukset, sillä en tunne uutta seurakuntaa omana seurakuntana. Jos käyn vanhempieni luona, saatan vierailla aiemmassa seurakunnassa, koska se tuntuu kotiseurakunnalta ja siellä on aina hyvä olla.
_MG_7930-2
Nykyään seurakunnan tapahtumista käyn gospelkeikoilla ja -tapahtumissa. Mä tykkään valokuvata bändejä ja gospelmusiikilla on oma merkityksensä mulle.

Meillä, Villen kaa, kotona ei näy uskonnollisuus. Mulle usko on sisäistä tunnetta siitä, että joku pitää huolen ja on joku, johon turvautua. Mä en näe Jumalaa ihmisenä tai olentona, vaan se on voima siinä missä luontoäitikin. On voima, mikä antaa mulle voimaa ja mikä päättää, miten asiat menee. Tästä päätellen Jeesus ei kuulu mun elämään sellaisessa merkityksessä kuin kristinuskossa. Mä uskon kyllä historiallisesti sellaiseen henkilöön, mutta varmuutta uskonnollisesta osasta mulla ei oo.

Mä uskon kohtaloon ja siihen, että jokaisen polku on päätetty aiemmin. Vaikeina hetkinä luotan, että joku voima kantaa mua, kun mä en jaksa. Sitten ku elämässä menee paremmin, haluan auttaa muita jaksamaan, koska mäkin oon saanut voimaa sillon kun oon tarvinnut.

Tulevaisuudessa mä en aio kasvattaa mun lapsia uskoon. Mulle uskonto on yks arvoista, joten tietenkin se vaikuttaa kasvatustapaan, mutta ei suoranaisesti uskontona. Aion opettaa mun lapsille anteeksiannosta ja että lähimmäisen rakkaudesta. Aion opettaa mun lapset rakastamaan jokaista ja hyväksymään jokainen sellaisena kuin on. Mä haluan mun lasten löytävän oman tien siihen, mitä he haluavat uskoa tai uskovatko ollenkaan.
_MG_7903-2
Joitakin vuosia sitten mun usko oli tosi monelle ihmiselle ongelma, enkä ymmärtänyt sitä silloin enkä nytkään. Mä hyväksyn tasa-arvoisen avioliiton ja mä kannatan feminismiä. Tosi moni olettaa, että jos kuulun kirkkoon, en hyväksy erilaisuutta. Raamatussa on paljon siihen aikaan sidottuja lakipykäliä enkä mä niin idiootti ole, että olettaisin meidän elävän vielä sitä aikaa. Raamattu on siitä mielenkiintoinen kirja, että sitä voi tulkita haluamallaan tavalla. Mä haluan tulkita sitä rakkaudella ja ottaa sieltä talteen ne hyvät neuvot. Esimerkiksi jos lapsi valehtelee vanhemmilleen, on hänet oikeus kivittää. Samalla Raamatussa lukee, että avioliitto on naisen ja miehen välinen pyhä asia. Miksi toista käskyä noudatetaan ja toista ei?

Musta tuntuu, että moni näkee uskonnosta vaan ne ala-asteen oppitunnit Jeesuksesta ja veden muuttamisesta viiniksi. Musta on väärin opettaa lapsille Raamatusta asioita tarinoina, kun asiat pitäisi opettaa yleissivistävästi, miten uskonto vaikuttaa ihmiseen ja kulttuuriin. Mä oon lukenut Raamattua ja meiänkin kulttuurissa on paljon asioita ja sanontoja Raamatusta. Loppujen lopuks minkä tahansa uskonnon pyhä kirja kertoo tärkeimmästä eli lähimmäisen rakkaudesta. En mä välitä mistään Jeesuksen ihme teoista vaan siitä tärkeimmästä pointista.

Mä oon uskossa ja Jumala on mun elämän perusta. En häpeä sitä, vaikka ihmiset vieroksuu kuullessaan tällaisen asian musta. Miten sulla on, tuleeko mieleen heti ennakkoluuloja jos kuulee jonkun olevan uskossa?